Koteihinsa lukittujen lasten saaminen töihin on eräänlaista orjuutta

CN ja V. v. Ranska tapaus 11. lokakuuta 2012 koskee kahta Burundista kotoisin olevaa sisarta, jotka saapuivat Ranskaan vuonna 1995 ja jotka uskottiin heidän lähiomaisensa jäsenelle, koska he olivat tapahtuma-aikaan alaikäisiä. Heti kun he saapuivat, heidän isäntäperheensä majoitti heidät talon kellariin ja pakotti heidät huolehtimaan kaikista koti- ja kotitöistä sekä käyttäytyi heitä kohtaan epäkunnioittavalla tavalla. Hälytettynä sosiaalipalvelut suorittivat heidän tapauksensa tutkinnan, ja Nantesin rikostuomioistuin tuomitsi heidät orjuuteen syyllistyneen pariskunnan vuonna 2007. Versaillesin hovioikeus kuitenkin vapautti miehen syytteestä ja tuomitsi vaimon 1500 euron rikosoikeudelliseen sakkoon sekä symbolisen euron maksamiseen uhreille vahingonkorvauksena ja moraalisen vahingon korvauksena. Koska kantajien kassaatiovalitus hylättiin, he hakivat asian Euroopan yhteisöjen tuomioistuimeen. Ensinnäkin se toteaa, että pohjimmiltaan ensimmäinen hakija, jolla ei ollut koulutusta, joutui työskentelemään väsymättä ja suorittamaan kaikenlaisia kotitöitä ; toinen koulutettu auttoi sisartaan vain satunnaisesti. Siten on huomattava, että vain ensimmäinen hakija voi valittaa yleissopimuksen 4 artiklan mukaisesti. Tuomioistuin huomauttaa, että " orjuus on pakko- tai pakollisen työn tai toisin sanoen pakkotyön tai pakollisen työn erityispätevyys" 136bad5cf58d_”. Tässä tapauksessa perustekijä, joka erottaa orjuuden yleissopimuksen 4 artiklassa tarkoitetusta pakkotyöstä tai pakollisesta työstä, on uhrien tunne siitä, että heidän tilansa on muuttumaton ja että tilanne ei todennäköisesti muutu. Tältä osin riittää, että tämä tunne perustuu objektiivisiin elementteihin, joita toimien tekijät ovat herättäneet tai ylläpitäneet ”. Näin ollen, kun otetaan huomioon, että ensimmäinen hakija uskoi olevansa riippuvainen isäntäperheestään ja pelkäsi tulevansa takaisin maahansa, jos hän ei tottele niitä, on pääteltävä, että hänet pidettiin orjuudessa. Vastaajavaltiolla oli puolestaan toisaalta positiivinen velvollisuus tutkia tosiasiat tehokkaasti ja toisaalta rangaista näistä toimista vastuussa olevia. Näin ollen yleissopimuksen 4 artiklaa on rikottu.

CN v Rauyame-Uni tapauksen 13. lokakuuta 2013 nosti ugandalainen nainen, joka saapui Yhdistyneeseen kuningaskuntaan vuonna 2002 serkkunsa avulla, joka toimitti hänelle vääriä asiakirjoja. Hän löysi työpaikan pariskunnan luona, joka pakotti hänet työskentelemään yötä päivää, ja hänen palkkansa maksettiin välittäjälle, joka oli löytänyt tämän työn hänelle, joka maksoi hänelle prosenttiosuuden. Hän teki poliisille valituksen orjuudesta ja pakkotyöstä, mutta tapaus hylättiin. Koska kaikki hänen valituksensa epäonnistuivat kansallisella tasolla, hakija kääntyi Euroopan yhteisöjen tuomioistuimeen vedoten yleissopimuksen 4 artiklaan. Tuomioistuin toteaa, että tuolloin voimassa ollut Ison-Britannian laki ei sallinut orjuutta tai orjuutta suoraan rangaistavaksi, vaan pikemminkin niihin liittyvistä rikoksista. Näin ollen, koska laissa ei ollut orjuutta ja orjuutta rikokseksi, valittajan väitteille ei annettu painoarvoa. Näin ollen 4 artiklaa on rikottu.